Tiedättekö, että joskus lautanen voi olla yllättävän rakas. Etenkin, kun se on viimeinen sarjasta, joka ostettiin noin 20 vuotta sitten.
Eilen pärähti lattiaan yli-innokkaan taaperon avustuksella viimeinen mansikka-sarjan syvä lautanen. Se, joka oli vain minun käytössäni. Se, jota vaalin, kuin kalleinta aarretta, vaikka se ei mikään arvokapistus ollutkaan. Se oli kuitenkin minun ensimmäinen ihan ikioma astiastoni, jonka olin itse kaupasta silloin valinnut.
Saattoipa olla, että tulin muutaman kyyneleenkin ihan vain lautasen vuoksi vuodattaneeksi. Mutta kun se ei ollut minulle vain lautanen. Se oli muisto puolen elämän ajalta.
Muistan, kuinka ihastuin mansikkalautasiin melkein 20 vuotta sitten. Ne olivat minusta ihanan kesäiset ja pirteä. Lisäksi ne muistuttivat yhden lapsuuden aikaisen kyläpaikan astioita ja niistä tuli hyvälle mielelle. Aika monta hyvää syytä ostaa lautaset, vai kuinka? 
Sen muotoilu oli täydellinen ja siitä oli ihana syödä. Reunat olivat juuri sopivanlaiset. Täydelliset siihenkin, kun illalla kömpi sohvalle natustamaan iltapala leipäänsä tai salaattia. Lautanen oli oikeastaan täydellinen ihan kaikkeen.
Epätoivoisena ja lautasta kovasti kaivaten sukelsin Huuto.nettiinkin, mutta ainoatakaan samanlaista lautasta en löytänyt. Tuskinpa noita suuremmin missään enää liikkuukaan. Tokkopa ovat monella enää edes ehjiä.
Hiukan jaksan vielä toivoa, josko kirppiksellä kävisi joku kerta onni ja kohdalle osuisi edes yksi noita täydellisesti käteeni sopivia lautasia.
The post Surullisia siruja appeared first on Luomulaakso.