Meillä, ihan niin kuin monessa muussakin lapsiperheessä, on tänään jouduttu miettimään, miten selittää lapselle jotain äärettömän pahaa ja kammottavaa.
Kuinka selittää, miten joku ihminen voi olla niin paha, että tappaa toisia tuosta vain kadulle tai konserttiin. Kuinka, joku voi olla niin paha, että kylvää tuhoa ja kuolemaa sanoin kuvaamattomalla tavalla.
Ei ole olemassa helppoja vastauksia, kun puhuu lapsen kanssa. Ja samaan aikaan olisi ylläpidettävä lapsen turvallisuudentunne. Kerrottava, että ei tarvitse pelätä ja nukkumaan voi mennä aivan rauhassa. Kukaan ei räjäytä pommia yön aikana. Luulen, että mitkään sanat eivät kuitenkaan poista kaikkea tapahtumien aiheutamaa turvattomuuden tunnetta.
Lapsi ei ajattele, että Ranska on jossain kauempana vaan tapahtuma tuntuu sijoittuvan paljon lähemmäs. Se voisi olla yhtälailla tapahtunut omassa kaupungissa. Paikalla ei ole niinkään väliä vaan sillä, että se on tapahtunut. Terrorismi ei ole heille enää vain sana vaan tosiasia, joka on astunut askeleen lähemmäs heidän arkeaan.
Meillä on tänään halittu aivan erityisen paljon. Pienet asiat ovat tuntuneet hirveän tärkeiltä. Hymyt, halaukset ja legot jalkapohjan alla. Ne ovat sitä ihanaa turvallista arkea.
Vielä pari päivää sitten kotiovillemme tulivat vain pakolaiset, jotka pakenivat samankaltaisia tapahtumia, kuin mitä ihmiset Ranskassa kokivat eilen. Nyt olemme kokeneet ripauksen samaa kuin pakolaiset.
Tuntuu, kuin maailma olisi muuttunut yhdessä yössä.
The post Maailma itkee appeared first on Luomulaakso.