Valio toi syksyn kunnolla meidänkin pihallemme. Tuuli tuiversi kellastuneita lehtiä ja pyöritti nurmikolla olevia. Pahempiakin myrskyjä on meillä nähty, mutta emme olleetkaan sen varsinaisella reitillä. Onneksi.
Syksyiset puuhat alkavat pikku hiljaa olla tehtynä. Vielä toki löytyy tekemistä ja satoakin on vielä kasvamassa kasvimaalla, vaikka yölämpötilat ovatkin jo aikamoisen kylmiä. Nyt viikonloppuna oli tarkoitus napsia ruusukaalit talteen, mutta jäivät sitten keräämättä – lähinnä siksi, ettei ollut mitään mitä kerätä.
Koiramme oli pistellyt ne poskeensa. 
Vaikuttivat olevan varsin herkullisia, koska kasvi oli syöty lehtineen ja varsineen ja ruusukaaleista oli jäljellä vain pari juuren kappaletta maassa ja kasvimaalaatikossa kuopat siellä, missä kasvit kasvoivat. No, kai pitää olla iloinen, että ruusukaalit eivät menneet ihan hukkaan.
Koiramme tuntuu pitävän kaikenlaisista kaalikasveista kovasti, mutta tämä kasvimaavarkaus tuli silti aika yllätyksenä. Tosin viime keväänä koiramme kyllä kaivoi ylös siemenperunat ja popsi ne aika vauhdilla. Niin ja omenat (siis ne viisi pientä raakiletta, jotka tänä vuonna puihin ilmestyivät) koiramme pisteli poskeensa jo loppu kesästä… Ehkä pitäisi jo oppia, että tuolta suursyömäriltä ei ole turvassa mikään syötäväksi kelpaava.
Muistan paketoineeni itseni kaalinlehdillä vauvamme ollessa vajaan vuoden ikäinen, kun rintatulehdus tuntui olevan riesana yhtenään. Tuolloin taisin olla ehdottomasti koiramme paras kaveri, sillä kaalin tuoksu oli parasta, mitä se tiesi ja niinpä koira istuikin aina siinä vieressä ja eli toivossa, että kääreistä putoaisi edes murunen tuota maan mahtavinta herkkua. Ei kai se sitten niin ihme ole, jos ruusukaalitkin häviävät suoraan maalta… Mutta olisi se kyllä ollut mukava saada niitä edes yksi maistaa!
Syksyn kurakelien myötä koira tuo taas tonnin multaa sisään. Se jääkin monesti ”kuivumaan” ja ”varisemaan” pieneen portaikkoomme, josta se päästetään sitten vasta sopivan ajan päästä muualle taloon, jotta hiekan ja kuran kulkeutuminen edes jotenkin pysyisi aisoissa. Koskahan se oppisi pyyhkimään tassunsa. 
Syksyn myötä myös blogi pukeutui syksyyn. Yläosan Luomulaakso-teksti sai viikolla syksyisen silauksen ja blogin taustakuvakin sai uuden ilmeen eilen ja sointuu nyt yhteen noiden toisten syksyisten lehtien kanssa. Taustakuva tosin näkyy vain isoilla näytöillä, en ainakaan itse näe sitä tabletilla selatessani.
Ihana alkanutta lokakuuta kaikille!
The post Syksyn viimaa ja kadonneita ruusukaaleja appeared first on Luomulaakso.